Oman ajattelutavan muuttuminen on mielenkiintoista. Nuorempana, kun elin päivän kerrallaan, murehdin paljon menneitä: sitä mitä olin tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä. Kannoin myös huolta tulevasta, mutta en uskaltanut unelmoida. Kun tyttäreni oli aivan pieni, luin jostain artikkelin, jossa kehoitettiin kirjoittamaan viisi unelmaa paperille, sulkemaan sen kirjekuoreen, kirjoittamaan päälle päivämäärä viiden vuoden päähän ja piilottamaan kuori varmaan paikkaan. En ihan täysin uskonut tuohon, mutta kirjoittelin asioita, joita pystyisin toteuttamaan, mutta joita kuitenkin pidin aika epätodennäköisinä. Kirjoitin myös aivan liian suuria unelmia - tai siltä ne ainakin silloin tuntuivat. Suljin kuoren ja tallensin sen kirjahyllyyn kirjan väliin. Viiden vuoden kuluttua avasin kuoren ja kaikki kirjoittamani asiat olivat toteutuneet. Se oli hämmentävää. Silloin ajattelutapani muuttui. Annoin itselleni anteeksi ja lakkasin murehtimasta menneitä. Suuntasin ajatukseni tulevaisuuteen.
Mutta suuntasinko liikaa ajatukseni tulevaisuuteen? Ainakin sain siitä moitteita: rakentelin kuulemma liian suuria pilvilinnoja ja unohdin elää. Tuo moite tietenkin sattui, varsinkin kun olin kuitenkin edennyt elämässäni. Olin myös lukenut kuinka pitäisi olla kiitollinen nykyhetkestä. Yritin lakata unelmoimasta ja yritin löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää. Turrutin kaikki tulevaisuuteen kohdistuvat ajatukset. Aloin voida huonosti. Elämä alkoi tuntua merkityksettömältä. Miten voisi nauttia tästä hetkestä jos ei tiedä minne on menossa?
Tällä hetkellä minulla on suunnitelmia ensi kesään ja vuoden päähän kesään. Sen jälkeinen aika on vielä avoin, mutta tämänhetkiset suunnitelmat tuntuvat niin hyviltä, että odotan niitä innoissani vaikkei toteutuminen on lainkaan varmaa. Yksi asia on kuitenkin jo johtanut toiseen ja asiat tapahtuvat kuin itsestään. Unelmille kannattaa antaa siivet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta kommentilla, jookoskookos!