maanantai 25. elokuuta 2014

Itsetunto

Ja edellisen kirjoituksen jälkeen sain kokea paluun maan pinnalle. Tyttäreni teki kaiken kirjoituksiin lukemisen keskellä itsetuntotestin (liittyi oletettavasti terveystietoon), jonka vastauksessa kehotettiin ottamaan yhteyttä psykoterapeuttiin itsetunnon kohottamiseksi. Koin hirvittävää syyllisyyttä ja pyysin tyttäreltäni anteeksi, etten ole pystynyt tukemaan ja kehumaan riittävästi. Mielestäni tyttäreni on täydellinen. Tytär hämmästyi ja sanoi etten olisi pystynyt tekemään enempää. Keskustelimme ja lopulta päädyimme tulokseen, ettei tyttäreni itsetunnossa sinänsä ole vikaa. Hän kyllä tiedostaa omat taitonsa ja suhtautumisensa erilaisiin asioihin. Itsensä arvostamisessa sen sijaan olisi parannettavaa. Mutta kukapa aikuisuuden kynnyksellä ei vertaisi itseään muihin varsinkin kun media esittelee jatkuvasti "täydellisyyttä".

Yhtenä osana testissä oli ollut manipuloitavuus. Helposti manipuloitavaa ihmistä pidetään luonteeltaan heikkona. Toisaalta manipuloivat ihmiset ovat yleensä persoonallisuushäiriöisiä, joten kumpi vaihtoehto sitten onkaan parempi? Ihmismieli on siltikin uskomattoman mielenkiintoinen.

perjantai 22. elokuuta 2014

Itsetutkiskelua

Minulla on ollut työn alla itsetuntemus ja olen tässä viime viikkojen aikana oppinut monenlaista itsestäni. Ymmärrän mm. nyt miksi hermo on kireällä työpäivän jälkeen. Mies on sanonut minun olevan empatiakyvytön. Voi kuinka väärässä hän onkaan. Ymmärsin joissain tapauksissa olevani jopa yliempaattinen siten, että empatian kohde ei kykene esim. suremaan omaan suruaan, koska minä "omin" surun omakseni ja sairastun. Tietenkin olen yrittänyt olla välittämättä kaikista asioista, josta syystä ehkä näytän empatiakyvyttömältä, mutta yritän suojella sillä itseäni.

Ymmärsin, että olen kasvattanut tytärtäni aivan oikein. Tärkein asia, mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa, on turvallisuuden tunne. Vain siten lapsi pystyy kasvaan eheänä omaksi itsekseen. Ymmärsin, että vaikka ympäristö on painostanut rankaisemaan ja arvostelemaan, olen tehnyt oikein olemalla lempeä. Ymmärrän, että asettamani rajat ja vaatimukset ovat olleet riittäviä. Tyttärelleni on ollut aivan riittävän raskasta se, että olemme muuttaneet niin usein ja hän on vaihtanut koulua ja kaveripiiriä melkein yhtä monta kertaa. Onneksi elämässään on ollut myös pysyvyyttä.

Olen oppinut myös, että olen herkkä hälylle, mikä saa minut stressaantuneeksi. Avokonttorissahan taustahälinää riittää. Itse asiassa olen lähes koko työhistoriani työskennellyt metelissä. Ei siis ihme, että olen ollut melkoisen hajalla. Olen myös suostunut tekemään ja ottamaan vastuuta asioista, jotka sotivat perusarvojani vastaan. Olen herkkä myös liian rajuille muutoksille.

Vaikein asia on kuitenkin se kuinka suhtaudun minua koskevaan kritiikkiin. Toivon saavani palautetta, jotta oppisin tekemään asiat oikein - olemaan hyvä ihminen. Palautteen antajalla vain on suuri vastuu kuinka asiansa esittää. Loukkaannun helposti ja saatan jopa hyökätä puolustuksekseni. Viimeisin tällainen tapaus sattui - yllätys yllätys - töissä. Kolmas osapuoli lähetti ohjeistuksen, johon esimieheni puuttui kirjoittamalla: "**** pitäisi olla tieto ja jopa rutiinia, miten homma hoidetaan." Vetäisin pitkän palkokasvin nokkaan, koska kyseessä ei ollut nyt normaali tapaus, joka tietenkin olisi hoitunut rutiinilla. Pohdinkin, onko tässä nyt ongelma minulla vai esimiehelläni. Vaan ehkäpä minun ei pitäisikään yrittää miellyttää? Ehkä minun ei tarvitsekaan olla hyvä ihminen? Elämää vain helpottaisi kummasti kun tulisi toimeen kaikkien kanssa eikä olisi syntipukkina niin kotona, naapurustossa kuin työpaikallakin. Vai olenko sittenkään?

perjantai 1. elokuuta 2014

Kosketuksen kaipuu

Tämä on kirjoitus kahden ihmisen erilaisuudesta ja siitä kuinka vaikeaa on kohdata toinen ihminen aitona itsenään. Kirjoitan jäsentääkseni omia ajatuksia, jotta pystyn ehkä myös puhumaan tästä aiheesta. Tämä on kirjoitus toisen ihmisen huomioonottamisesta ja parisuhteen syvimmästä merkityksestä. Tämä on kirjoitus kosketuksen kaipuusta.

Olen tullut taas johtopäätökseen, että mies ja nainen eivät ymmärrä toistensa tarpeita ja/tai puhuvat eri kieltä. Pitäisikin ehkä jälleen palata John Gray: Mars ja Venus, seurustelun taito -kirjan pariin ja palautella ainakin joitain asioita omaan mieleen. Liki 13 vuoden yhdessäolon jälkeen kun en edelleenkään tunne miestäni. 13 vuoden aikana meistä kumpikin on ehtinyt muuttua - kasvaa henkisesti.

Kaikki alkoi siitä kun vaistosin mieheni kylmenneen minua kohtaan. Työpäivän jälkeen kotiin palatessani mies kyllä huikkasi moikat, muttei halannut eikä kysellyt kuinka työpäivä on mennyt. Tästä kesti jonkin tovin ja samaan aikaan kaipasin miehen rinnalle. Kaipasin halausta ja edes pientä pusua. Mies muuttui yhä kylmemmäksi ja ynseäksi enkä enää uskaltanut lähestyä. Hoidimme kyllä asioita keskenämme, mutta kaikki hellyys puuttui. Mies huokaili raskaasti ja kun yritin kysellä mikä on, vastaus oli "ei mikään". Arvelin, että mies haluaa olla omissa oloissaan. Kaipaanhan itsekin toisinaan yksinäisyyttä, joten vetäydyin hoitamaan itseäni.

Lopulta mies sanoi, etten välitä hänestä. Hän oli päätynyt tähän johtopäätökseen, koska en ollut osoittanut minkäänlaista huomiota häntä kohtaan. Hämmennyin. Kuinka tuollaista voi edes väittää? Olen työn ohessa hoitanut kotia, pessyt pyykit, tehnyt ruokaa. Ihan vain huolehtiakseni perheestäni. Mies kertoi, että oli huomannut minun kyllä vastaavan halaukseen ja pusuihin, mutta en kuulemma anna tällaisia huomionosoituksia pyyteettömästi. Raivostuin. Itsehän hän oli vetäytynyt omaan kuoreensa ihan vain testatakseen minua. Mielestäni miehen kuuluu "palvoa" naistaan ja osoittaa tälle huomiota. Liian takertuva nainen tekee itsestään vain riippakiven miehelle.

Aikamme riideltyämme ja runsaan kyynelien vuodatuksen jälkeen asia oli siinä pisteessä, että ymmärsin vähän miestäni, mutta oletan ettei hän ymmärtänyt minua. Olin kuitenkin onnellinen, että olimme vihdoin avanneet keskustelun tästä asiasta. Kosketuksen ja hellyyden puute kun oli saanut selkäni jälleen kipeäksi. Pari päivää myöhemmin tuo lukko aukesi itsestään ja pystyin taas liikkumaan normaalisti.

Sittemmin luin artikkelin kosketuskammoisuudesta. Minua on kyllä lapsena halailtu. Halaan äitiäni, tytärtäni, ystäviäni ja monia sukulaisiani. Miksi mieheni halaaminen sitten on niin vaikeaa? Tässä olisi itsetutkiskelun paikka - meillä molemmille. Nyt töihin lähtiessäni ja töistä palatessani käyn halaamassa ja pussaamassa miehen - siitäkin huolimatta, että mielestäni miehen kuuluisi tulla minua vastaan tässä asiassa. Ehkäpä mieheni ei välitä minusta?