Minulla on ollut työn alla itsetuntemus ja olen tässä viime viikkojen aikana oppinut monenlaista itsestäni. Ymmärrän mm. nyt miksi hermo on kireällä työpäivän jälkeen. Mies on sanonut minun olevan empatiakyvytön. Voi kuinka väärässä hän onkaan. Ymmärsin joissain tapauksissa olevani jopa yliempaattinen siten, että empatian kohde ei kykene esim. suremaan omaan suruaan, koska minä "omin" surun omakseni ja sairastun. Tietenkin olen yrittänyt olla välittämättä kaikista asioista, josta syystä ehkä näytän empatiakyvyttömältä, mutta yritän suojella sillä itseäni.
Ymmärsin, että olen kasvattanut tytärtäni aivan oikein. Tärkein asia, mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa, on turvallisuuden tunne. Vain siten lapsi pystyy kasvaan eheänä omaksi itsekseen. Ymmärsin, että vaikka ympäristö on painostanut rankaisemaan ja arvostelemaan, olen tehnyt oikein olemalla lempeä. Ymmärrän, että asettamani rajat ja vaatimukset ovat olleet riittäviä. Tyttärelleni on ollut aivan riittävän raskasta se, että olemme muuttaneet niin usein ja hän on vaihtanut koulua ja kaveripiiriä melkein yhtä monta kertaa. Onneksi elämässään on ollut myös pysyvyyttä.
Olen oppinut myös, että olen herkkä hälylle, mikä saa minut stressaantuneeksi. Avokonttorissahan taustahälinää riittää. Itse asiassa olen lähes koko työhistoriani työskennellyt metelissä. Ei siis ihme, että olen ollut melkoisen hajalla. Olen myös suostunut tekemään ja ottamaan vastuuta asioista, jotka sotivat perusarvojani vastaan. Olen herkkä myös liian rajuille muutoksille.
Vaikein asia on kuitenkin se kuinka suhtaudun minua koskevaan kritiikkiin. Toivon saavani palautetta, jotta oppisin tekemään asiat oikein - olemaan hyvä ihminen. Palautteen antajalla vain on suuri vastuu kuinka asiansa esittää. Loukkaannun helposti ja saatan jopa hyökätä puolustuksekseni. Viimeisin tällainen tapaus sattui - yllätys yllätys - töissä. Kolmas osapuoli lähetti ohjeistuksen, johon esimieheni puuttui kirjoittamalla: "**** pitäisi olla tieto ja jopa rutiinia, miten homma hoidetaan." Vetäisin pitkän palkokasvin nokkaan, koska kyseessä ei ollut nyt normaali tapaus, joka tietenkin olisi hoitunut rutiinilla. Pohdinkin, onko tässä nyt ongelma minulla vai esimiehelläni. Vaan ehkäpä minun ei pitäisikään yrittää miellyttää? Ehkä minun ei tarvitsekaan olla hyvä ihminen? Elämää vain helpottaisi kummasti kun tulisi toimeen kaikkien kanssa eikä olisi syntipukkina niin kotona, naapurustossa kuin työpaikallakin. Vai olenko sittenkään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta kommentilla, jookoskookos!