Ukemilla asfalttiin

Syntymäpäivääni on 23 yötä. En täytä vielä pyöreitä, mutta juuri nyt olo ja elo tuntuu varsin vanhalta ja raihnaiselta. Nopeasti ne fiilikset muuttuu, sillä vain muutamaa päivää aikaisemmin soitin moottoripyörääni talvisäilövään yritykseen kyselläkseni milloin voisin noutaa kaksipyöräiseni ajoon. Uskoin selkäkipujen kaikkoavan kunhan vaan pääsisin taas ajelemaan. Ja sitten menin ottamaan kontaktia asfaltin kanssa. Jalkaisin.

Kaikki kävi kovin nopeasti. Huomasin vasta siinä vaiheessa jalkakäytävässä olleen korkeuseron kun olin potkaissut jalkani siihen ja menettänyt tasapainon. Vimmatusti yritin pitää itseäni pystyssä ja huidoin käsilläni samalla kun hain jaloillani tukea. Vaan kuinkas kävikään. Sinne sukelsin asfalttiin. Jos olisin ollut nuorempi, olisin kai osannut pehmentää iskua ukemilla, mutta nyt täräytin itseni maahan kämmenet ja polvet edellä ja iskin vielä toisen olkapäänikin samalla. Fyysisiä vammojani toki pahensi vielä henkinen vamma, joka aiheutui vastaan tulleen lapsen äänekkäästä naurusta. Epäilemättä olin hauska näky.

Kämmeneen tuli ruhje. Oikeaan polveen nousi komea mustelma, vasemmasta lähti nahkaa ja polvi on nyt turvoksissa, kuumottava ja kipeä. Ei taivu polvi koukkuun ei. Portaiden kiipeäminen on hankalaa ja vessanpöntöllekin pitää kyykistyä toisen jalan varassa ja jättää kipeämpi koipi suoraksi. Puujalaksi olen tuota pökkelöä nyt kutsunut.

Niinhän se menee, että vanhuus ei tule yksin. Selvisin sentään ilman murtumia ja toivon todellakin, että polvi paranisi pian eikä jäisi oireilemaan. Niin kammottavia tarinoita olen kuullut polvilumpion halkeamisesta ja kierukan repeämisestä etten toivoisi sellaista edes pahimmalle vihamiehelleni. Vaikka onneksi sellaisia ei ole.