Lähtötilanne

Olen tapellut terveyteni kanssa ainakin viimeiset kymmenen vuotta. Periaatteessa olen ihan terve, mutta kun tarkastellaan pintaa syvemmälle, löytyy vikaa vähän joka lähtöön. Pahimpana terveysongelmana pidän itse jatkuvaa päänsärkyä. Perjantaipäänsärky on muodostunut jo lähes käsitteeksi.

Pääsäryn lisäksi minulla on ollut ongelmia vatsan kanssa. Turvottaa, pierettää, ummettaa tai sitten tulee molemmista päistä yli. (Niin, mitäpä tässä kiertelemään, puhutaan asioiden oikeilla nimillä.) Hormonitoiminta on sekaisin; menkat tulee joko puolen vuoden välein tai jatkuvalla syötöllä niin, että väliin mahtuu pari kuivaa päivää. Minulta on poistettu endometrioosia ja raskautta ei ole saatu aluille yrityksistä huolimatta. Tosin nykyään olen enemmänkin aseksuaali kuin mitään muuta. Ei vaan kiinnosta.

Jaksaminen on ollut kortilla. Työskentelen toimistopirkkona asiakaspalvelutehtävissä puhelimen ja sähköpostin äärellä. Kammottavimmat tilanteet syntyvät kun en saa sanaa suusta. Tuntuu kuin en osaisi puhua, kieli on kuin peruna, päässä sumenee, sanoja ei löydy. Joskus jo oman nimen sanominen on vaikeaa. Keskittymiskyky on kateissa. Hermostun ja tuskastun helposti. Myös fyysisesti olen rapakunnossa. Jalkojani särkee jatkuvasti (magnesiumista olen onneksi löytänyt avun). Liikuntaa en juuri harrasta. Ulkoilen toki koirien kanssa, mutta siihenpä se sitten jääkin.

Olen juossut lääkärin vastaanotolla milloin minkäkin vaivan vuoksi. Minulta on mitattu verenpaineen ja prolaktiiniarvojen lisäksi useaan kertaan kilpirauhasarvoja, jotka ovat pysytelleet suunnilleen viitearvoissa. Lääkärin mukaan ne ovat minulle tyypillisellä tasolla. Maksa-arvot eivät yltäneet edes viitarvoihin, mutta sehän ei lääkärin mukaan ole lainkaan huolestuttavaa. Olen terve kuin pukki, turhaan valitan, innostuisin vaan jostain niin elämä maistuisi taas. Olen syönyt mielialalääkkeitä, nukahtamislääkkeitä, särkylääkkeitä, keltarauhashormonia, ja oma-aloitteisesti vitamiinilisiä.

Ehkä pelottavinta oli kun asuin muutamia vuosia sitten hissittömän talon neljännessä kerroksessa ja työpäivän jälkeen en meinannut jaksaa nousta portaita kotiin. Rintaa puristi, itketti, olin aivan uupunut. Kävin sydänfilmissä, missä ei tietenkään ollut mitään outoa. Lääkäri käski minun liikkua enemmän. Liikkuisin jos jaksaisin. Kävin samankaltaisen tilanteen jälkeen toistamiseen sydänfilmissä. Ei mitään. Päänsäryn vuoksi olen käynyt kallon magneettikuvauksissa. Ei mitään.

Sittemmin olen käynyt työterveyslääkärillä ainoastaan todellisen sairauden vuoksi. Tosin viime syksyllä kipeytynyttä selkää kävin valittamassa. En ollut varma sopiiko siitä edes sanoa. Työpöydän ääressä istuminen kävi kuitenkin hankalaksi ja kipu haittasi työntekoa. Hieman säikähdin, kun lääkäri totesi lievän skolioosin, mutta mitään vikaa ei löytynyt. Skolioosi?! Minulla? Ei sitä ainakaan vuotta aiemmin ollut kun kävin osteopaatilla! Lääkäri naputteli selkärankaani vasarallaan, käski kumartua, paineli lihaksia ja sanoi selkäni olevan ihan kunnossa. Sain lähetteen röntgeniin ja röntgenkuvista näin kieron selkärankani. Lääräri määräsi lepoa ja käskin välttää nostamista. Todellisuudessa vain hitaasti kävellessä selkääni ei sattunut. Omatoimisesti hoidatin selkäni kuntoon osteopaatin ja fysioterapeutin luona. Lääkärin määräämistä kipulääkkeistä oli enemmän haittaa päänsekoittajina kuin hyötyä kivunpoistossa tai paranemisessa. Arvostukseni ja luottamukseni lääkäreitä kohtaan on olematon.

Tällä hetkellä en syö mitään lääkkeitä. Pituuteni on 172 cm ja painoni 65 kg. Olen laiha läski. Lihasmassaa ei juuri ole, läskiä sitäkin enemmän. Eniten minua harmittaa vyötärölle ja selkään kerääntynyt rasva.