Värillä on väliä

Taidan sittenkin olla kapinallinen vaikka luulin jo kasvaneeni aikuiseksi. Nuorempana pukeuduin tarkoituksellisesti mustiin pillifarkkuihin kun Levi´s 501 oli muotia. Mitenkään kovin radikaalisti en kuitenkaan ole massasta poikennut, mutta olen yrittänyt valtellä trendejä. En esimerkiksi osta merkkivaatteita, en ainakaan merkin takia. Jostain mielijohteesta muutama vuosi sitten ostin Burberryn aurinkolasit ja käyttämättähän ne on jääneet. Ehkä käytän niitä sitten kun Burberry on totaalisen out?

Seurasin pari viime vuotta kuinka keltainen väri piristi sisustuksessa. Luulin keltaisen kauden olevan ohi ja kaivoin kaappieni kätköistä keltaiset verhot mitkä ripustin keittiön ikkunaan. Ja sitten yhtäkkiä keltainen onkin tämän kevään väri niin sisustuksessa kuin vaatetuksessa. Huhhuh. Tunnen itseni huijatuksi!

No minäpä alan sitten tykkäämään turkoosista kun mies kerran osti uudet verhotkin. Suunnittelin mielessäni jo vaikka mitä kunnes turkoosia on nyt alkanut tupsahdella eteeni siellä sun täällä. Viimeinen niitti oli kun pihallamme pikkupojat potkivat turkoosia jalkapalloa. Ei voi olla todellista. No petroolinsininen on ainakin out. Vai onko?

Laatuaikaa

Nyt kun mies on matkoillaan, vietämme jälleen enemmän aikaa yhdessä tyttäreni kanssa. Käymme yhdessä kaupassa, katsomme televisiota, höpöttelemme. Nytkin odottelen tytärtä kotiin kuntosalilta, jotta pääsemme yhdessä saunaan.

Vaikka tytär on jo lähes aikuinen, kannan edelleen vastuuta ja huolta alkoholikasvatuksesta. Itsehän en ole absolutisti vaan nautiskelen kyllä viinini joskus ilman ruokaakin. Tyttären alkoholinkäyttöä en hyväksy ellei hän ole minun seurassa. Tämä onkin vaikea dilemma. En hyväksy alkoholinkäyttöä, mutta sallin sen kuitenkin. En kuitenkaan osta tyttärelleni juomia, joita hän joisi kodin ulkopuolella. Se olisi vastuutonta.

Tänään ostimme yhdet saunasiiderit, jotka pian sihautamme auki. Saunan jälkeen herkuttelemme tortilloilla, katselemme telkkua, höpöttelemme.

Vastuun jakoa vai vastuun pakoa

Mies lähti jälleeen kolmen viikon reissuun ja olennainen henkilö huushollin pyörittämisestä puuttuu. Oli superihanaa, että mies pesi parvekelasit ennen lähtöään, olisivat kai muuten jääneet pesemättä. Ikkunoiden pesu ei ole minun lempipuuhaa ja tyttäreltä se ei oikein meinaa luonnistua. Olen kuitenkin patistanut tytärtäni ikkunanpesuun ajatuksella tekemällä oppii... Asunnossa riittää kyllä ikkunoita harjoitteluun.

Mutta jottei talouden pyörittäminen jäisi yksin minun vastuulle, ehdotti tytär, että kirjoittaisimme kalenteriin, mitä kumpikin on tehnyt, ettei tarvitsisi perusasioista tapella. Hain siis oitis eri värisiä tusseja, joista valkkasimme mieluisimmat (tytölle pinkki ja minulle harmaa) ja heti aloimme piirtelemään tukkimiehen kirjanpitoa koirien lenkityksistä ja merkinnät imuroinnista, ruuanlaitosta, tiskikoneen tyhjentämisestä. Ihan reilua. Nyt kumpikin voi seurata kuinka paljon kotitöitä oikeasti on tehtävänä ja miten ne jakautuvat.

Ja kun nyt minulla on aikaa (!!??) ajattelin vihdoin maalata keittiökaappien ovet. Tätä olen pähkäillyt siitä saakka kun nykyisen kodin olen hankkinut pari vuotta sitten. Ja nyt tuumailin, että jollen maalaamista kokeile, siirtyy se vielä luultavasti parilla vuodella. Maalaaminen on kuitenkin niin edullinen ratkaisu, että sitä kannattaa kokeilla. Vaihdetaan ovet sitten myöhemmin jos ei onnistu tai alkaa tympimään.

Yhtä juhlaa

Viikonloppu oli ihana! Voisiko parempaa toivoakaan! Olen viettänyt koko viikonlopun rakkaiden ja minulle tärkeiden ihmisten seurassa! Oman perheen ja sisarusteni kanssa. Juhlimme lauantaina syntymäpäivääni. Vitsillä heittivät, että kaikkea suurtahan juhlitaan aattona, syntymäpäiväni kun oli sunnuntaina. Pitsaa ja viiniä. Kellon siirtyessä sunnuntain puolelle, lauloivat onnittelulaulunkin! (Terveisiä vaan naapuriin. Mekin teitä.)

Sunnuntain aloittelimme brunssilla. Jatkoimme juhlintaa, sillä päätimme miehen kanssa uudistaa kihlauksen, joka edellisen kerran tapahtui 11 vuotta sitten syntymäpäivänäni. Mikäs siinä, saahan sitä mieltään muuttaa.

 

Punaiset tulppaanit pysyvät lempikukkinani vuodesta toiseen. Olisivat saaneet kyllä olla vieläkin punaisempia.

Vanhoja blogikirjoituksia

Lueskelin vanhoja blogejani. Kirjoittaminen on ollut joskus helpompaa kuin nykyään. Kirjoitustyyli on ollut sujuvaa ja tekstejä oli hauska lukea. Mustaa huumoria löytyy. Ja omille jutuillehan on aina kiva nauraa vaikkei muut niitä tajuaisikaan.
Oikeasti etsiskelin yhtä kuvaa vanhasta kodistani. Ei sitä löytynyt, mutta osuipa silmiini seuraava teksti:

torstai, 4. helmikuu 2010

Minulla on unelmia

Haluaisin...

- kivan työn. Sellaisen, joka vie mukanaan, mutta jota ei tarvitse klo 16 jälkeen enää miettiä kotona. Työn, jolla on tarkoitus.

- vakaan toimeentulon.

- käydä Jäämerellä ja kulttuurimatkalla Pariisissa.

- vanhan talon/kesämökin/metsäpalstan/?. ...paikan jonne voisi mennä kuuntelemaan hiljaisuutta/luonnon ääniä.

- iloa elämään.

- opiskella.

- onnellisen ja harmonisen kodin.

Tuon tekstin kirjoittamisesta on kulunut vain reilu neljä vuotta ja kolme ensimmäistä asiaa on toteunut. Unelmoin silti edelleen kahdesta ensimmäisestä kohdasta, mutta unelmoin nyt voivani tehdä työtä, joka ei ole sidottu tiettyyn paikkaan ja jossa voisin käyttää omia vahvuuksiani ja ehkä luovuutta (, joka tällä tuntuu taas olevan hukassa). Neljäs kohta on hakusessa. Selailen usein myynti-ilmoituksia mökeistä ja maatiloista. Ja unelmoin. Viimeiset kohdat ovat kiinni pääni sisäisistä ristiriidoista. Eipä olisi vaikea niitäkään toteuttaa jos vähän muuttaisi asennetta.

To do

Olen luoteeltani mukavuudenhaluinen -  ehkä jopa laiska. On helppoa lykätä asioita eteenpäin sillä verukkeella, että jotain täytyy ensin tapahtua, jotta voin tehdä jotain muuta. Siksipä kirjoitin itselleni listan asioista, jotka pitää hoitaa riippumatta siitä aionko asua nykyisessä kodissani tulevaan kesään vai vielä kymmenen vuotta.

- makkarin jalkalistat
- parvekkeen siivous (kalusteet?)
- suihkukaapin purku (mitä tilalle?)
- kylppärin laattojen maalaus (putkiremppa tulossa, laatoittamaan ei kannata ruveta)
- keittiön kaappien ovien maalaus tai vaihto
- keittiön välitilalaatoitus (vai riittäisikö vain saumojen maalaus?)
- tyttären huoneen katon maalaus
- tyttären huoneen seinän kittaus ja maalaus
- ikkunoiden pesu
- eteisnaulakon siivous
- kellarin siivous
- matot pesulaan vai odotetaanko kesää?

Lisäksi suunnittelen keittiön ja tyttären huoneen lattian maalausta. Mutta se on vielä täysin suunnitteluasteella.

Voisin lisäksi ystäväni innoittamana haastaa itseni tyhjentämään kaapit turhasta roinasta. Se vaatii kuitenkin sunnitelmallisuutta ja aikaa. Ehkä ensi viikolla?

Kevätpäiväntasaus

Olin jo kovin onnellinen kevään saapumisesta. Nautin aurinkoisista ja lämpimistä aamuista, virhertävästä nurmikosta ja mustarastaan hullunkurisesta lurittelusta. Hain moottoripyörän talvisäilöstä myyntiä varten. Koirat sai juoksennella ulkona ilman takkeja. Seurailin kanssaihmisten kuvapäivityksiä kevään etenemisestä.

Ja sitten tuli taas talvi. Auton ikkunat on jäässä, koirat täytyy jälleen pukea takkeihin, tiet on liukkaat ja luntakin satoi taas maahan. Päivällä aurinko sentään lämmittää ja lämpötila kapuaa nollan tuntumaan. Tämän päivän pitäisi kuitenkin olla käännekohta kevääseen kun päivä ja yö ovat yhtä pitkiä. Kesää odotellessa.

Ps. Moottoripyörä meni kaupaksi, vaikka se melkein hangesta piti kaivaakin. Ostaja sentään oli fiksu ja nouti sen pakettiautolla.

Mustan määrä on vakio

Ja pari kuvaa kodistani. Näkymä, josta pidän ja jota muut perheenjäsenet inhoavat.

 

Mustaksi maalattu tv-taso kaikkine mustine laitteineen sai seuraksi mustan norsun, minkä siirsin pitkästä aikaa esille. Kaiuttimen yläpuolella olevan grafiikanvedoksen bongasin kierrätyskeskuksesta. Paperi on pahasti kellastunutta, mutta eipä se minua haittaa. Mielestäni tässä saa näkyä ikä. Tekijästä ei ole tietoa. Tv-tason ostin myös käytettynä. Maksoin siitä peräti 5 euroa. Koivuviilutetun tason lakkapinta oli erittäin huonokuntoinen, mutta näinkin tämän heti mustana. Taso on notkahtanut keskeltä, laatikot eivät enää aukea kunnolla ja luultavasti joku päivä televisio putoaa nenälleen lattialle. Sitä päivää odotellessa.

 

Siirsin rehun eteiseen ja makuuhuoneesta kynttilänjalat olkkarin puolelle. Etsin turkooseja kynttilöitä enkä löytänyt edes mustia, joten tyydyin violetteihin. Ja ne on oikeastaan aika kivat. Kynttilöille piti saada hieman korkeutta lisää, joten alla oleva kirjapino kasvoi vielä Maailman taiteen historialla.

 

Ja se rehu. Se on nyt eteisessä ja luo hassusti ahtaaseen tilaan aulamaista tunnelmaa, joka välittyisi ehkä paremmin jos olisin kuvannut tämän ulko-oven suunnalta. Ehkä ensi kerralla sitten. Tuo kapea kudonnainen aivan kuvan oikeassa reunassa on opiskeluajoiltani. Se on nyt jonkin aikaa toikkunut tuossa keittiön ja tyttären huoneen ovien välissä, mutta luultavasti siirrän sen pian pois. Sininen ei edelleenkään ole minun väri.

Chia

Olen aivan rakastunut chia-siemeniin! Tästä superfoodista on kohistu jo kauan ja päätin itsekin kokeilla kun tätä löytyi ihan cittarin hyllystä. Pussin hinta tuntui ensin suolaiselta, mutta tajusin pian, että yhdestä pussillisesta riittää todella pitkäksi aikaa. Tein ensin vanukasta chia-siemenistä, tölkillisestä kookosmaitoa ja yhdestä banaanista. Superhelppoa. Kookosmaito ja banaani blenderiin ja puoli desiä siemeniä sekaan. Annostellaan valmiiksi kuppeihin ja jätetään jääkaappiin pariksi tunniksi. Nams!

Sittemmin olen pitänyt jääkapissa koko ajan valmiiksi turvotettua chiaa. Yksi osa siemeniä ja kymmenen osaa vettä. Säilytän kannellisessa lasipurkissa, josta lusikoin sammakonkutumaista hyytelöä turkkilaisen jugurtin sekaan. Lisään vähän hunajaa ja sitruunamehua. Nams!

Sisustusblogikyllästyminen

Vaihdettiin nopeasti ystävän kanssa kuulumisia facebookissa. Kuin varkain, keskustelu siirtyi bloggaamiseen. Molemmat tunnustimme kyllästymisemme nykyisiin sisustusblogeihin. Ystäväni kertoi keskittyneensä selailemaan minimalismia käsitteleviä blogeja. Itse olen kyllästynyt graafisiin ja liian kliinisiin musta-valkoisiin koteihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän toistensa kopioita. Samoin kyllästystä ovat herättäneet pastellisävyt, kukkakuosit, lippuviirit, pallovalot ja varsinkin String-hyllyt. Mummola-tyyli nyppii, samoin tapetit. Mitä sitten kaipaan tilalle? Jaa-a? Väriä? Elämäniloa? Eletynnäköisiä koteja?

Johtuuko se blogien kaupallisuudesta, että kaikki on niin stailattua ja siistiä? Eikö enää kehdata näyttää millaista on asua normaalissa kodissa? En väitä, että itse osaisin sisustaa ja kotimme onkin tällä hetkellä kompromissi, johon en ole tyytyväinen. Mutta jos kaipaan väriä, mies ampuu ajatukseni alas. Jos haluan luopua jostain nyt värikkäästä kohdasta, mies väittää minun haluavan aina vain musta-valkoista.

Tuon sohvapöydän haluaisin maalata turkoosiksi. Alunperin se oli pähkinänruskea ja siinä oli tuplasti korkeammat jalat. Sahasin jalat poikki, koska pöytä oli liian korkea. Miehen mielestä se on nyt liian matala, mutta maalasi sen sentään valkoiseksi, koska niin toivoin. En vaan pidä siitä valkoisena. Haluaisin, että se olisi kulahtunut ja jotta siinä näkyisi elämä ja kerroksellisuus. Turkoosia ja kultaa ehkä ja voisi siinä näkyä tämä nykyinen valkoinenkin ja alkuperäinen ruskeakin jossain kohdin... Mies vastustaa ajatustani. Siksikö, että hän on pöydän maalannut? Mies halusi kuitenkin poistaa valkoiset verhoni ja osti tilalle turkoosi-ruskeat kuvioverhot. Onko tämä vain tahtojen taistelua, jossa odotetaan, että toinen luovuttaa? Siksikö meidän kodit eivät ole koskaan olleet viihtyisiä?

Ja onko työ nyt ihme jos tulee vähän sumeita kuvia kun kameran linssi näyttää tältä:

Mielensämuuttajan parsavuoka

Ostin parsaa ja tarkoitukseni oli paistaa niitä pannulla possun ulkofilepihvien kanssa. Ei liene yllätys, että suunnitelmat muuttuivat jälleen. Syntyi mielensämuuttajan parsavuoka, joka oli niin hyvää, että mies kehoitti kirjoittamaan ohjeen jakoon.

possun suikalelihaa (maustamatonta)
nippu parsaa
makaroonia
kesäkurpitsa
sipulia
fetaa
ruokakermaa
suolaa
pippuria

Possusta tuli kyllä pihvejäkin, mutta suikaloin loput ja ruskistin hieman pannulla. Mausteeksi riitti suola ja mustapippuri. Uunivuoan pohjalle kippasin ensin tomaatti-chili pastaa, jota oli jäänyt ehkä 1/4 pussillinen. Huuhtelin parsan ja paloittelin ja heitin vuokaan. Parsan päälle murustelin jääkaapista löytyneen fetan jämän. Suikaloin sipulin ja lisäsin vuokaan. Kuutioin kesäkurpitsan ja lisäsin vuokaan. Maustoin reippaasti suolalla ja pippurilla. Lisäsin kerman ja pikku lorauksen vettä. Päälle possun suikaleet ja vuoka uuniin.

Kun vuoka oli ollut uunissa tunnin noin 175 asteessa, kääntelin ruoan kauhalla sekaisin ja jätin vielä hautumaan jälkilämmölle. Lopputulos ei ollut kovin houkuttelevan näköistä, mutta erittäin herkullista! Mietinkin, että tähän voisi lisätä paprikaa tuomaan väriä ja ruoka kannattaisi tarjota tuoreen persiljasilpun kera.

Parsa on niin hyvää, että jopa koira vinkui sen perään.

Tirkistelyä makuuhuoneeseeni

Luin hiljattain jostain, että makuuhuoneessa kannattaa suosia vaaleita sävyjä ja välttää tummia sävyjä, jotka saavat huoneen tuntumaan tunkkaiselta. Itsehän olen tietenkin toiminut juuri päinvastoin kun viime kesänä makuuhuonettani hieman uudistin.

Viimeksi eilen ihastelin makuuhuoneen tapettia, joka rahoittaa mieltäni. Tapetointi ei ihan mennyt putkeen ja tapetin kuosi ei välttämättä innosta asunnon seuraavaa omistajaa, mutta tällä hetkellä tärkeintä lienee, että itse pidän. Kun asunnon joskus laitan myyntiin, on se joka tapauksessa myytävä remontoitavaksi.
...

Huomasitteko tuon nuolen kuvan vasemmassa ylänurkassa? Jepjep. Pöllin kuvan selaimella omasta instagram-profiilistani. Tumpelona en itse huomannut, että kuvaan tuli muutakin kuin mitä olisi tarvinnut.

Surullinen suvaitsemattomuudesta

Voi tätä lähiöasumisen onnea! Huomaatteko sarkasmin? Kyllä, olen korvia myöten täynnä, ahdistunut ja surullinenkin. Ostin vajaa kaksi vuotta sitten kerrostaloasunnon 60-luvun lähiöstä kohtuullisen matkan päästä työpaikaltani ja palveluista. Asuinalueella on kauppa, kirkko, R-kioski, apteekki ja kymmenkunta kampaamoa. Ja tietenkin lähikuppila. Alueella asuu paljon vanhuksia, niitä, joita alueella on asunut alusta alkaen. Myös meidän taloyhtiössä on paljon alkuperäisasukkaita ja keski-ikä lienee reippaasti yli viidenkymmenen. Alueelle muuttaessani olin tyytyväinen mielikuvaan alueen rauhallisuudesta ja luonnonläheisyydestä.

Talon asukkaat ovat kuitenkin viime aikoina vaihtuneet luonnollisen poistuman myötä. Pian meidän taloonmuuton jälkeen naapuriin muutti nuorehko mies thaivaimoineen. Taloyhtiössä asuu myös pari intialaista perhettä ja yksi venäläinen nainen. Taloyhtiössämme on ollut epäsopua koko asumiseni aikana. Ei suinkaan muiden kansallisuuksien vuoksi vaan ihan näiden kotimaisten mummeloiden ja pappeloiden takia. Kaikki naapurini ei vieläkään tervehdi minua rappukäytävässä, mutta reippaimmat tervehdykset saan nimenomaan muilta kuin valtaväestöltä. Ahdistusviisarini käännähti pahasti punaiselle kun naapuriasunnon oven viereen seinään oli raapustettu kuulakärkikynällä teksti "VITUN THAI". Miksi ihmeessä? Ymmärrykseni ei millään riitä tajuamaan miksi kukaan tekisi mitään noin typerää.

En tiedä kuka tekstin takana on ollut. Ainakin hänen on täytynyt tietää, että asunnossa asuu thai. Mutta kuinka siitä on voinut olla haittaa kellekään? Toki rappukäytävässä välillä tuoksuu huumaava ruoan tuoksu. Mutta entä sitten? Kammottavampaa on se kalman haju, joka aika ajoin paiskoo vasten kasvoja rappukäytävään astuessa.

Viimeisen vuoden aikana olen usein pohtinut asunnon myymistä kun asumisen kaksi vuotta tulee täyteen. Tällä hetkellä olen jälleen myynnin kannalla.

Palautuminen viikonlopusta

Perjantaina pakkasin koirat autoon ja ajelin kotipaikkakunnalle. Pääsinpä kerrankin yllättämään kun en ilmoittanut tulostani etukäteen. Koirat riehaantuivat heti kun pääsin vanhempieni pihaan ja juoksivat ovelle kun avasin takakontin. Sisällä ei kuultu saapumistani pihaan, joten yllätys oli täydellinen kun avasin ulko-oven ja koirat ryntäsivät sisään.

Vietettiin iltaa veljeni ja sisareni kanssa. Ai että meillä oli hauskaa, vaikka minulla ja sisarellani on ikäeroa 18 vuotta. Veljenikin on minua viisi vuotta nuorempi. Jostain syystä ikäeroa ei juurikaan enää huomaa. Nauroimme ja ruokimme toistemme tyhmiä juttuja. Tunsin yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Lauantaina treffailin vanhoja kavereita ja elvytin laiminlyötyjä, mutta tärkeitä suhteita. Kaikenkaikkiaan viikonloppuni oli oikein antoisa! Ja kyllä ne koiratkin rauhoittuivat ja osasivat ottaa rennosti!

Nyt jaksaa taas puurtaa tätä perusarkea. Kumpa voisi useamminkin irtautua näistä normikuvioista!

Parempaa tekemistä

Alkutalvesta (voiko noin edes sanoa, kun tänä vuonna talvea ei oikein edes ole ollut?) minulla oli suuri suunnitelma, että lähtisin vielä opiskelemaan. Tuolloin näin pelkkiä mahdollisuuksia, mitä opiskelu toisi eteen. Nyt, kun yhteishakua on ollut jo tämän viikon, ihmettelen vielä omia fiiliksiäni. Juuri nyt ei voisi yhtään enempää kiinnostaa. Minustako muka insinööri? Hah ja hah! Miten muka jaksaisin työn lisäksi vielä opiskellakin? Milloin minulla sitten olisi ikinä omaa aikaa? Kuka hoitaisi kodin ja koirat ja ruokkisi lapsen? Ei se niin aikuinen vielä ole... Kuka pesee pyykit ja pyörittää arjen?

Mahdollistaisiko opiskelu helpomman elämän? Lyhenisikö työpäivät ja vähenisikö stressi? Enpä jaksa uskoa.

Mieluiten viettäisin vapaa-aikani kotona ja puuhastelisin jotain omiani.

Pikahelpotus eteisahdistukseen

Eteinen on myös ärsyttänyt minua jo kauan. Eteisessä oli kapea ja aivan liian kevyt matto. Ei se pysynyt paikoillaan ja ruskea värikin alkoi tympiä.

 

Kellastunut parketti ja ruvella oleva lakkapinta. Yök yök. Jotain nopeaa ja helppoa oli siis keksittävä.

Mielessäni tuumailin tähän jo punaista mattoa. Olisihan se hienoa astella punaista mattoa pitkin kotiin. Tuossa yläpuolella roikkuu melko vaatimaton kristallikruunu. Kullanvärinen. Mietin, että sisäänkäynnistä voisi tehdä oikein pramean. Mutta kuten tavallista, muutin mieltäni.

 

Ostin harmaata ja ehkä vähän tylsää kuramattoa, mutta eipähän näy lika. Tuon jakkaran suunnittelin maalaavani mustaksi. Sekin on vanha, alunperin jostain ties miltä vuosikymmeneltä. Istuinosa on jo kertaalleen vaihdettu. Jalkojen kumitassut on kateissa. Jakkara on ollut monenmonessa remontissa mukana ja sen se on näköinenkin. En kuitenkaan raaskisi heittää sitä poiskaan kun kerran toimii vielä ja eteinen kaipaa jotain näppärää, pientä ja kevyttä istuinta.

(Ja kyllä meillä oikeasti on suunnilleen suorat lattiat kuten 60-luvun betonikuutioissa kuuluukin. Kännykällä kuvatessa ahtaassa tilassa lattia vaan kääntyy hassusti vinoon.)

Ja tässä vielä kuva kahden vuoden takaa, jolloin asunnossamme oli melkoinen mökkifiilis. Yök yök.

Keittiöunelmia

Minua inhottaa meidän keittiö. Inhoan kellastunutta parkettia (jota on koko asunnossa), vaaleita, mutta pinttyneitä työtasoja, pyökinvärisiä etusarjoja, laattojen ruskeita saumoja, toimimatonta järjestystä... listahan on loputon. Jos nyt olisin keittiötä remppaamassa, haluaisin ehkä jotain tällaista:

IKEA 

Tietenkään pieneen keittiöömme ei saareketta mahtuisi, mutta ajatuksena nuo mustat kaapistot olisi kivat, paitsi että keittiömme ikkuna on pohjoiseen ja keittiössä on aina pimeää...

Keittiön remppaaminen tuntuu tällä hetkellä kuitenkin turhalta, koska en aio asua asunnossamme enää kovin kauan. Taloyhtiö ei viehätä niin paljoa, että haluaisin jäädä ja kun tytär lentää pesästä, riittäisi vähempikin tila. Putkiremppakin on tulossa, joten jätän keittiörempan suosiolla seuraavalle.

Vanhassa vara parempi

Palasin Blogilistan käyttäjäksi kun aloitin tämän blogin. Siellä minulla oli vanha profiilini ja monen monta unohtunutta blogisuosikkia odottamassa. Aikoinani kun bloggerista innostuin, seurasin blogeja vain bloggerin kautta. Nyt palasin vanhaan ja totesin homman toimivan. Poistin samalla täältä lukijat (minuakin voi seurata Blogilistalta) ja poistin bloggerin profiilista kaikki seuraamani blogit.

Eilen hetken mielijohteesta järjestelin vähän keittiötä. Siirsin ruokapöydän ikkunan alle, jonka seurauksena piti siirtää kattolamppukin. Pitäähän sen nyt pöydän yläpuolella olla. Järjestelin tavarat työtasoilta ja tänä aamuna sain kuulla, että järjestys on huono eikä toimi.

 

Palannemme siis hyväksi havaittuun vanhaan järjestykseen.

Mies vaihtoi eilen autoa (autokauppoja siis). Kuinkahan sen kanssa mahtaa käydä?

Etsintää

Ei olisi ehkä kannattanut hehkuttaa eilistä. Se oli silkkaa hakuammuntaa eikä tuottanut tulosta. Etsintä jatkuu siis.

Mies on innostunut leipomisesta. Pitsanpohjan lisäksi tekee siis leipää ja sämpylöitä. On niin kiinnostunut aiheesta, että selailee marttojen keskustelupalstaa ja etsii ja kokeilee uusia reseptejä. Samanaikaisesti minulla on alkanut vatsa taas oireilla. Tiedä sitten onko se hiivasta, venhästä, kananmunasta vaiko kalasta peräisin. Aloitan siis syyllisen etsimisen ja ensimmäisenä olen tipauttanut kananmunan pois. Seuraavaksi jää vehnä. Harmillista. Tuoretta leipää ei voita mikään. Hakusessa siis gluteeniton leipäohje.

Otetaan silti rennosti.

Jännän äärellä on ehkä maailman tyhmin sanonta

Kauhukseni huomasin, että Naisten kymppiin on enää 12 viikkoa! Ilmoittauduin sinne ekaa kertaa ajatuksella, että nyt olisi pakko alkaa liikkua. Ja melkein aloinkin. Ainakin aloin kantaa aktiivisuusranneketta. Mutta ilmoittautuessa en tiennyt, että vetäisisin turvalleni asfalttiin ja että käveleminenkin muuttuisi vaikeaksi. Saati että pitäisi yrittää juosta. Huh huh.

Ja vanhuus ei todellakaan tule yksin. Kun kipeän polven kanssa on pitänyt könkätä, on nyt vastakkainen lonkka alkanut oireilla. Villi veikkaus, että tämä jatkuu vielä selkäkipunakin. Käyn huomenna näyttämässä kinttua lääkärille.

 

Mutta tänään sattaa tapahtua jotain jännittävää, mikä voi olla seuraava sysäys koko loppuelämän muutokselle. Kuinka maltan odottaa? Hyvä että pysyn housuissani!

Unelmille siivet

Oman ajattelutavan muuttuminen on mielenkiintoista. Nuorempana, kun elin päivän kerrallaan, murehdin paljon menneitä: sitä mitä olin tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä. Kannoin myös huolta tulevasta, mutta en uskaltanut unelmoida. Kun tyttäreni oli aivan pieni, luin jostain artikkelin, jossa kehoitettiin kirjoittamaan viisi unelmaa paperille, sulkemaan sen kirjekuoreen, kirjoittamaan päälle päivämäärä viiden vuoden päähän ja piilottamaan kuori varmaan paikkaan. En ihan täysin uskonut tuohon, mutta kirjoittelin asioita, joita pystyisin toteuttamaan, mutta joita kuitenkin pidin aika epätodennäköisinä. Kirjoitin myös aivan liian suuria unelmia - tai siltä ne ainakin silloin tuntuivat. Suljin kuoren ja tallensin sen kirjahyllyyn kirjan väliin. Viiden vuoden kuluttua avasin kuoren ja kaikki kirjoittamani asiat olivat toteutuneet. Se oli hämmentävää. Silloin ajattelutapani muuttui. Annoin itselleni anteeksi ja lakkasin murehtimasta menneitä. Suuntasin ajatukseni tulevaisuuteen.

Mutta suuntasinko liikaa ajatukseni tulevaisuuteen? Ainakin sain siitä moitteita: rakentelin kuulemma liian suuria pilvilinnoja ja unohdin elää. Tuo moite tietenkin sattui, varsinkin kun olin kuitenkin edennyt elämässäni. Olin myös lukenut kuinka pitäisi olla kiitollinen nykyhetkestä. Yritin lakata unelmoimasta ja yritin löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää. Turrutin kaikki tulevaisuuteen kohdistuvat ajatukset. Aloin voida huonosti. Elämä alkoi tuntua merkityksettömältä. Miten voisi nauttia tästä hetkestä jos ei tiedä minne on menossa?

Tällä hetkellä minulla on suunnitelmia ensi kesään ja vuoden päähän kesään. Sen jälkeinen aika on vielä avoin, mutta tämänhetkiset suunnitelmat tuntuvat niin hyviltä, että odotan niitä innoissani vaikkei toteutuminen on lainkaan varmaa. Yksi asia on kuitenkin jo johtanut toiseen ja asiat tapahtuvat kuin itsestään. Unelmille kannattaa antaa siivet.