Parempaa tekemistä

Alkutalvesta (voiko noin edes sanoa, kun tänä vuonna talvea ei oikein edes ole ollut?) minulla oli suuri suunnitelma, että lähtisin vielä opiskelemaan. Tuolloin näin pelkkiä mahdollisuuksia, mitä opiskelu toisi eteen. Nyt, kun yhteishakua on ollut jo tämän viikon, ihmettelen vielä omia fiiliksiäni. Juuri nyt ei voisi yhtään enempää kiinnostaa. Minustako muka insinööri? Hah ja hah! Miten muka jaksaisin työn lisäksi vielä opiskellakin? Milloin minulla sitten olisi ikinä omaa aikaa? Kuka hoitaisi kodin ja koirat ja ruokkisi lapsen? Ei se niin aikuinen vielä ole... Kuka pesee pyykit ja pyörittää arjen?

Mahdollistaisiko opiskelu helpomman elämän? Lyhenisikö työpäivät ja vähenisikö stressi? Enpä jaksa uskoa.

Mieluiten viettäisin vapaa-aikani kotona ja puuhastelisin jotain omiani.

Pikahelpotus eteisahdistukseen

Eteinen on myös ärsyttänyt minua jo kauan. Eteisessä oli kapea ja aivan liian kevyt matto. Ei se pysynyt paikoillaan ja ruskea värikin alkoi tympiä.

 

Kellastunut parketti ja ruvella oleva lakkapinta. Yök yök. Jotain nopeaa ja helppoa oli siis keksittävä.

Mielessäni tuumailin tähän jo punaista mattoa. Olisihan se hienoa astella punaista mattoa pitkin kotiin. Tuossa yläpuolella roikkuu melko vaatimaton kristallikruunu. Kullanvärinen. Mietin, että sisäänkäynnistä voisi tehdä oikein pramean. Mutta kuten tavallista, muutin mieltäni.

 

Ostin harmaata ja ehkä vähän tylsää kuramattoa, mutta eipähän näy lika. Tuon jakkaran suunnittelin maalaavani mustaksi. Sekin on vanha, alunperin jostain ties miltä vuosikymmeneltä. Istuinosa on jo kertaalleen vaihdettu. Jalkojen kumitassut on kateissa. Jakkara on ollut monenmonessa remontissa mukana ja sen se on näköinenkin. En kuitenkaan raaskisi heittää sitä poiskaan kun kerran toimii vielä ja eteinen kaipaa jotain näppärää, pientä ja kevyttä istuinta.

(Ja kyllä meillä oikeasti on suunnilleen suorat lattiat kuten 60-luvun betonikuutioissa kuuluukin. Kännykällä kuvatessa ahtaassa tilassa lattia vaan kääntyy hassusti vinoon.)

Ja tässä vielä kuva kahden vuoden takaa, jolloin asunnossamme oli melkoinen mökkifiilis. Yök yök.

Keittiöunelmia

Minua inhottaa meidän keittiö. Inhoan kellastunutta parkettia (jota on koko asunnossa), vaaleita, mutta pinttyneitä työtasoja, pyökinvärisiä etusarjoja, laattojen ruskeita saumoja, toimimatonta järjestystä... listahan on loputon. Jos nyt olisin keittiötä remppaamassa, haluaisin ehkä jotain tällaista:

IKEA 

Tietenkään pieneen keittiöömme ei saareketta mahtuisi, mutta ajatuksena nuo mustat kaapistot olisi kivat, paitsi että keittiömme ikkuna on pohjoiseen ja keittiössä on aina pimeää...

Keittiön remppaaminen tuntuu tällä hetkellä kuitenkin turhalta, koska en aio asua asunnossamme enää kovin kauan. Taloyhtiö ei viehätä niin paljoa, että haluaisin jäädä ja kun tytär lentää pesästä, riittäisi vähempikin tila. Putkiremppakin on tulossa, joten jätän keittiörempan suosiolla seuraavalle.

Vanhassa vara parempi

Palasin Blogilistan käyttäjäksi kun aloitin tämän blogin. Siellä minulla oli vanha profiilini ja monen monta unohtunutta blogisuosikkia odottamassa. Aikoinani kun bloggerista innostuin, seurasin blogeja vain bloggerin kautta. Nyt palasin vanhaan ja totesin homman toimivan. Poistin samalla täältä lukijat (minuakin voi seurata Blogilistalta) ja poistin bloggerin profiilista kaikki seuraamani blogit.

Eilen hetken mielijohteesta järjestelin vähän keittiötä. Siirsin ruokapöydän ikkunan alle, jonka seurauksena piti siirtää kattolamppukin. Pitäähän sen nyt pöydän yläpuolella olla. Järjestelin tavarat työtasoilta ja tänä aamuna sain kuulla, että järjestys on huono eikä toimi.

 

Palannemme siis hyväksi havaittuun vanhaan järjestykseen.

Mies vaihtoi eilen autoa (autokauppoja siis). Kuinkahan sen kanssa mahtaa käydä?

Etsintää

Ei olisi ehkä kannattanut hehkuttaa eilistä. Se oli silkkaa hakuammuntaa eikä tuottanut tulosta. Etsintä jatkuu siis.

Mies on innostunut leipomisesta. Pitsanpohjan lisäksi tekee siis leipää ja sämpylöitä. On niin kiinnostunut aiheesta, että selailee marttojen keskustelupalstaa ja etsii ja kokeilee uusia reseptejä. Samanaikaisesti minulla on alkanut vatsa taas oireilla. Tiedä sitten onko se hiivasta, venhästä, kananmunasta vaiko kalasta peräisin. Aloitan siis syyllisen etsimisen ja ensimmäisenä olen tipauttanut kananmunan pois. Seuraavaksi jää vehnä. Harmillista. Tuoretta leipää ei voita mikään. Hakusessa siis gluteeniton leipäohje.

Otetaan silti rennosti.

Jännän äärellä on ehkä maailman tyhmin sanonta

Kauhukseni huomasin, että Naisten kymppiin on enää 12 viikkoa! Ilmoittauduin sinne ekaa kertaa ajatuksella, että nyt olisi pakko alkaa liikkua. Ja melkein aloinkin. Ainakin aloin kantaa aktiivisuusranneketta. Mutta ilmoittautuessa en tiennyt, että vetäisisin turvalleni asfalttiin ja että käveleminenkin muuttuisi vaikeaksi. Saati että pitäisi yrittää juosta. Huh huh.

Ja vanhuus ei todellakaan tule yksin. Kun kipeän polven kanssa on pitänyt könkätä, on nyt vastakkainen lonkka alkanut oireilla. Villi veikkaus, että tämä jatkuu vielä selkäkipunakin. Käyn huomenna näyttämässä kinttua lääkärille.

 

Mutta tänään sattaa tapahtua jotain jännittävää, mikä voi olla seuraava sysäys koko loppuelämän muutokselle. Kuinka maltan odottaa? Hyvä että pysyn housuissani!

Unelmille siivet

Oman ajattelutavan muuttuminen on mielenkiintoista. Nuorempana, kun elin päivän kerrallaan, murehdin paljon menneitä: sitä mitä olin tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä. Kannoin myös huolta tulevasta, mutta en uskaltanut unelmoida. Kun tyttäreni oli aivan pieni, luin jostain artikkelin, jossa kehoitettiin kirjoittamaan viisi unelmaa paperille, sulkemaan sen kirjekuoreen, kirjoittamaan päälle päivämäärä viiden vuoden päähän ja piilottamaan kuori varmaan paikkaan. En ihan täysin uskonut tuohon, mutta kirjoittelin asioita, joita pystyisin toteuttamaan, mutta joita kuitenkin pidin aika epätodennäköisinä. Kirjoitin myös aivan liian suuria unelmia - tai siltä ne ainakin silloin tuntuivat. Suljin kuoren ja tallensin sen kirjahyllyyn kirjan väliin. Viiden vuoden kuluttua avasin kuoren ja kaikki kirjoittamani asiat olivat toteutuneet. Se oli hämmentävää. Silloin ajattelutapani muuttui. Annoin itselleni anteeksi ja lakkasin murehtimasta menneitä. Suuntasin ajatukseni tulevaisuuteen.

Mutta suuntasinko liikaa ajatukseni tulevaisuuteen? Ainakin sain siitä moitteita: rakentelin kuulemma liian suuria pilvilinnoja ja unohdin elää. Tuo moite tietenkin sattui, varsinkin kun olin kuitenkin edennyt elämässäni. Olin myös lukenut kuinka pitäisi olla kiitollinen nykyhetkestä. Yritin lakata unelmoimasta ja yritin löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää. Turrutin kaikki tulevaisuuteen kohdistuvat ajatukset. Aloin voida huonosti. Elämä alkoi tuntua merkityksettömältä. Miten voisi nauttia tästä hetkestä jos ei tiedä minne on menossa?

Tällä hetkellä minulla on suunnitelmia ensi kesään ja vuoden päähän kesään. Sen jälkeinen aika on vielä avoin, mutta tämänhetkiset suunnitelmat tuntuvat niin hyviltä, että odotan niitä innoissani vaikkei toteutuminen on lainkaan varmaa. Yksi asia on kuitenkin jo johtanut toiseen ja asiat tapahtuvat kuin itsestään. Unelmille kannattaa antaa siivet.