Lapselleni

Äitienpäivän alla netissä on pyörinyt monenmoista Millainen äiti olet? -testiä. Minäkin tein jonkun. En ole ollut pullantuoksuinen äiti, joka puunaa kotia ja silittää. En ole äiti, joka hemmottelee ainokaisen lapsensa piloille, mutten liioin usko vapaaseen kasvatukseenkaan. En ole natsimutsi, vaikka niin minua olet nimittänyt silloin kun näkemyksemme ovat olleet hyvin kaukana toisistaan.

Lapseni, olet ollut elämäni tärkein asia ja suurin saavutukseni on ollut kasvattaa sinusta pian 18 vuotta täyttävä fiksu kansalainen. Tai itsehän sinä olet kasvanut, mutta kasvua on täytynyt hieman tukea, asettaa rajoja ja ehtoja, palkita, kiittää, neuvotella, kuunnella, lahjoa ja vähän rankaistakin. Toissa iltana kuuntelin sydänsurujasi. Sitä kuinka poikaystäväsi on mustasukkainen ja käyttäytyy huonosti. Teki mieli sanoa, että jätä se paskiainen - ansaitset parempaa. Hillitsin itseni. Kerroin, että ainut asia jota toivon, on se, että olisit onnellinen. En voi enää päättää asioita puolestasi, sinun on itse tehtävä ratkaisusi. Tuen kyllä sinua, oli päätöksesi mikä tahansa. Tärkeintä on kuitenkin se, miltä sinusta tuntuu. Sinä et ole syyllinen toisen huonoon oloon eikä sinun pidä ikinä tai missään hyväksyä huonoa käytöstä. Tiedän, että pidät kovasti poikaystävästi ja hänen perheestään. Minäkin pidän heistä, mutta sinä olet minulle tärkeämpi. Sydäntäni raastaa, kun näen, että sinulla on huono olla.

Minusta on hienoa, että pystyt kertomaan minulle murheitasi. Arvostan, että luotat minuun. Minäkin luotan sinuun.

Kiitos ruusuista.

Rakkaudella,
äiti