Tyytymättömyys päätöksen takana

Tyytymättömyys omaan elämääni sain minut tekemään päätöksiä. Sivuni yläreunassa luki: Alle 4-kymppinen, aikuistuvan tytön äiti, entisen aviomiehen nykyinen avovaimo, elämäänsä tyytymätön. Olen edelleen alle nelikymmpinen, tyttäreni tosin on jo nykymittapuun mukaan aikuinen täytettyään 18 vuotta viime vuoden lopulla. Olen edelleen avovaimo, mutta tällä hetkellä olen kyllä elämääni tyytyväinen. Olen tyytyväinen siihen, että uskalsin hypätä pois oravanpyörästä.

Joitakin aikojan sitten puhuimme miehen kanssa oravanpyörässä juoksemisesta. Tuolloin koin olevani tärkeä osa yhteiskuntaa tekemällä oman osuuteni, jotta kansantalous pysyy raiteillaan. Koin elämäni merkitykselliseksi työni kautta, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei työni ole sitä mitä haluan tehdä lopun ikäni. Ennen pitkää huomasin, että työni merkityksellisyys minulle oli kadonnut. En tehnyt työtä enää itseäni varten. Olin leipääntynyt siihen. Ennen irtisanoutumistani kävin pitkät keskustelut itseni kanssa onko järjestelmän hyödyntäminen oikein. Onko oikein jäädä ansiosidonnaiselle? Onko oikein, että yhteiskunta maksaa minulle siitä, etten tee mitään? Toiselta puolelta katsottuna järjestelmän hyödyntäminen on aivan oikein. Siksihän meillä on tällainen mahdollisuus. Joka tapauksessa kärsin kolmen kuukauden rangaistuksen irtisanoutumisestani, jolloin en saa mitään tukea mistään. Järjestelmän hyödyntäminen tuntuu oikealta ja ainoalta vaihdoehdolta, jotta löydän sen tien, mitä haluan kulkea. Oravanpyörässä tahti oli kiihtynyt jo liian kovaksi minulle. Olisin joka tapauksessa sinkoutunut pian ulos. Pahimmassa tapauksessa olisin menettänyt työkykyni.

Tyytymättömyys oli minulle näkyvä merkki siitä, että kaikki ei ole hyvin. Toivon voimaa ja viisautta myös muille kuunnella itseään. Onko elämä juuri nyt siinä hetkessä, jossa sen toivoisikin olevan?

Pohdintaa ajasta

Täällä lomaillessa olen pohtinut aikakäsitettä. Olen täällä ollessa kirjoittanut jonkin verran. Silkkaa ajatuksen juoksua, mitä tämäkin teksti tulee olemaan. Kirjoittaminen on täällä tuntunut hyvältä kun ei painetta saada mitään aikaiseksi.

Bangkokissa kiire vielä näkyi ja sen pystyi aistimaan. Ihmiset kulkivat töihin ja koteihinsa. Liikenne oli ruuhkainen. Täällä saarella asiat on kuitenkin toisin. Kellään ei ole kiire. Hommat hoidetaan kyllä, asiakkaiden ehdoilla. Vapaa-aikaa on nyt paikallisilla paljon kun turisteja on vähän. Itselleni rauhoittuminen on tehnyt hyvää. Ei ole aikatauluja. Ei kiire minnekään. Ei ole kiire takaisin kotiin eikä varsinkaan töihin. Siksi on aikaa miettiä aikaa.

Olenkin pohtinut mitä aika oikeasti on? Meillä mitataan sitä kellolla ja kalenterilla, mutta mitä aika on konkreettisesti? Aurinko nousee joka päivä ja laskee joka päivä. Jos jonain päivänä ei ehdi tekemään kaikkea, tulee kyllä seuraava päivä. Ehtiminen vaatii suunnitelmallisuutta. On täytynyt päättää, että jokin asia on tehtävä johonkin mennessä. Kun kerää liian paljon tehtäviä asioita, alkaa ehtiminen kärsiä. Onko se tarkoituksenmukaista? Ihminen on useimmiten itse luonut kiireensä. Tai yhteiskunta on luonut kiireen. Elämmehän edelleen teollistumisen aikaa, jolloin aika on rahaa. Toki on asioita, jolloin on oikeasti kiire. Kuten esimerkiksi tulipaloa sammutettaessa tai vaikkapa ensiavussa.

Mutta kuluuko aika oikeasti hukkaan jos jotain ei ehdi? Mihin me pyrimme niin kovalla kiireellä? Hautaan? Onko meille oikeasti määritelty joku tietty elinaika, jolloin on pakko suorittaa tietyt asiat? Unohdammeko kaiken kiireen keskellä elää? Miksi haluamme kaikkea enemmän ja nopeammin? Parempaa ja isompaa?

Vaikka aikaa tuntuu nyt olevan loputtomasti, häämöttää jossain tulevaisuudessa paluupäivä Suomeen. Tiedän ja muistan kyllä, että kotona minua odottaa asuntolaina ja laskujen maksaminen. Se tuntuu kuitenkin etäiseltä ja tällä hetkellä epäilen oliko sittenkään lottovoitto syntyä Suomeen, jossa talven olosuhteet osaltaan pakottavat tiettyihin toimiin. Oliko sittenkään esi-isiltämme viisasta jäädä asuttamaan Pohjolaa. Oisivat vain tyytyneet keräilemään alueelta ja asuneet talven etelämmässä...

Takaisin aikaan. Länsimaissa ajankäsite on lineaarinen ja sitä kuvataan usein janana, jolla aika on eteenpäin pyrkivää. Useissa muissa kulttuureissa aika on kuitenkin syklinen ja aikaa tulee ja menee. Asiat tapahtuvat hitaammalla temmolla. Muistetaan ehkä paremmin olla läsnä hetkessä eikä vain pyritä seuraavaan etappiin.

Irti arjesta

Thaimaan matka on tuonut sopivasti etäisyyttä asioihin. Näin suunnittelimmekin jo matkaa varatessamme. Varauksen teimme jo ennen irtisanoutumistani. Sitten oli vain ajan kysymys milloin uskaltaisin tehdä päätöksiä. Vaikka periaatteessa päätöshän oli jo tehty. Oli silti hyvä jättää vielä joustovaraa.

Matkan ajankohta piti sovittaa tarkasti kurssiviikonlopun ja äitini syntymäpäivien väliin, joten lopulta matkailulle jäi aikaa vähän reilu kolme viikkoa. Ensimmäiset yöt olimme Bangkokissa, jolloin tuntui, että seuraavista viikoista tulee todella pitkät. Bangkokissa oli toki paljon nähtävää ja kävelimme paljon. Hotelli oli huippuhyvä ja lopulta vain yhtenä päivänä ehdimme käydä uima-altaalla. Kuitenkin vasta saarelle tultuamme, alkoi matka tuntua matkustamisen arvoiselta.

Vanhan hippisaaren ilmapiiri on rento vaikkakin tekno alkaa täälläkin vallata sijaa reggaelta. Turistikausi alkaa olla pikkuhiljaa ohi ja hinnat alkavat olla laskusuuntaisia. Saarelle tultaessa oli tosin Thaimaan viiden päivän vapaat päällä ja kaikki majapaikat olivat täynnä thai-turisteja. Yövyimme ensimmäisen yön ilmastoimattomassa huoneessa, jossa oli lappovessa. Huoneessa ei sinänsä ollut vikaa. Hyttysverkon alla puhaltimen kierrättäessä ilmaa huoneessa olisi ollut ihan hyvä nukkua ellei tekno olisi jytkynyt vieressä aamuviiteen saakka. Alamme kuitenkin olla niin vanhoja, ettei moista menoa jaksa. Kunnon yöunet on luksusta, josta ei enää halua tinkiä. Seuraavana päivänä vaihdoimmekin rantabungalowiin kun thait alkoivat pikku hiljaa palata takaisin kaupunkeihin.

Meren katseleminen ja kuunteleminen rauhoittaa sekä mieltä että kehoa. Stressi alkaa pikku hiljaa purkautua ja mieleen alkaa vähitellen tulla tilaa uusille asioille. Tietoisesti olen kuitenkin yrittänyt olla pohtimatta mitään ongelmia. Olen vain rauhoittunut. Elänyt tässä hetkessä.

Mielensämuuttaja palaa

Tänään oli viimeinen työpäivä. Hieman haikein, mutta jännittynein fiiliksin lähdin töihin. Hoidin keskeneräiset asiat pois. Siivosin pöydän. Poistuin onnellisena. Aurinkokin paistoi.

Olin hautonut ajatusta jo kauan. Neljä ja puoli vuotta olin ollut työssäni. Lähes yhtä kauan olin miettinyt poislähtöä. Välillä toki koin työnimua, mutta liian usein koin huonoja hetkiä. Sain myös paskaa niskaan. Väsyin. Silti irtisanoutumiseni tuli yllätyksenä monelle. Uutisten jälkeen moni alkoi harmittelemaan lähtöäni. Kiittelivät, että kanssani oli helppoa ja mutkatonta työskennellä. Palautetulva oli valtaisa. Jos sen olisin saanut aiemmin, olisin varmaankin miettinyt lähtöäni vielä.

Vuodenvaihteen stressi purkautui alkuvuonna sairastelukierteenä. Ensin olin vatsataudissa, sitten flunssassa. Muutaman terveen päivän jälkeen sain influenssan ja siitä toivuttuani iski vielä norovirus. Sairastaessani koin huonoa omaatuntoa siitä että olen sairaana. Tuntui melkein helpommalta mennä kuumeessa töihin kuin soittaa esimiehelle, että olen taas kipeänä. Kuitenkin sängyn pohjalla maatessani päätin, että on aika tehdä päätöksiä. Näin tämä ei voisi enää jatkua. Kesäkin tulossa ja työssäni kiireisin aika. Jaksaisinko kesään asti? Jaksaisinko kesän yli?

Punnitsin eri vaihtoehtoja. Laitoin asunnon myyntiin. Myyntivoiton turvin eläisin hetken työttömänäkin. Asunto ei ole kuitenkaan mennyt kaupaksi. Välittäjästäkään ei ole kuulunut mitään yli kuukauteen. Ei sen väliä. Jossain vaiheessa mies tuumasi, että voisin lopettaa työt heti. Tuosta vaan. Asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Pankkikin oli myötämielinen vuoden lyhennysvapaaseen ja meillä on nyt edulliset asumiskulut, joten asunnon myynnillä ei ole kiire. Ennen irtisanoutumistani kävin kuitenkin itseni kanssa pitkiä keskusteluja. Kohtasin pelkojani. Mietin kuinka irtisanoutumiseni olisi kuin laittaisi silmät kiinni ja ottaisi nenästä kiinni ja hyppäisi. Yllättäen joka puolelta alkoi tulla vihjeitä, että nyt on aika päästää irti. Hyppää beibi hyppää, yllytti Veikkauskin. Soitin äidille, joka kertoi aavistelleensa jo kauan mitä aion. Ymmärsi asian. Sanoi minun olevan rohkea. Hyvässä mielessä. Rakkaudella.

Vuoden viimeisiä?

Joulu on tulossa, mutta joulumieli on hukassa. En ole jouluihminen, myönnetään. En jaksa hössöttää joulukoristeita, en lähetä joulutervehdyksiä, en osta lahjoja enkä tee jouluruokia. Ripustin kuitenkin tähtivalaisimen keittiön ikkunaan ja joku joulukukka olisi ihan kiva. Kysyin äitiltä voisinko osallistua jotenkin joulun valmisteluun, mutta mitään tehtävää ei tuntunut riittävän minulle asti.

Joitakin vuosia sitten tavoitin joulumielen. Ostin hyasintteja, askartelin koristeita, odotin joulua. Tänä vuonna mieli on apea. Pimeys masentaa. Tuntuu kuin elämäni ei olisi omassa hallinnassani vaan kuljen vain eteenpäin, päivästä toiseen, samaa kaavaa. Samaa tahmeaa turruttavaa puuroa. Yritän suoriutua niistä odotuksista, joita olen antanut itselleni ja luulen muiden minulle asettaneen. Tuntuu, ettei minulla ole aikaa tehdä niitä asioita joita haluaisin tehdä. Elämäni ei siis tunnu mielekkäältä.

Tämä vuosi on ollut itsetutkiskelun aikaa. Ymmärsin viimein olevani erityisherkkä. Tähän asti olin ajatellut olevani vain poikkeava. Puutteellinen, koska en kestä kaikkea normaalia. Herkkyyteni vuoksi olen ylikuormittunut sekä henkisesti että fyysisesti. Viimein stressilleni on siis löytynyt syy. Sen purkaminen vaan tuntuu täysin mahdottomalta. Yritän kuitenkin kasvaa ja vahvistua. Kokemus kerrallaan. Esteenäni on ehkä vain omat urautuneet ajattelumallit, omat odotukset ja luulot. Mutta nehän ne vasta suuria esteitä onkin. Uhriutumaan en kuitenkaan suostu. Nyt minulla on vain syy antaa itselleni anteeksi etten kestä kaikkea. Annan myös anteeksi ympäristölle, joka ei ymmärrä. Anteeksi antamisen merkitys onkin ollut ehkä suurin oivallukseni tänä vuonna.

Marraskuun alussa olimme miehen kanssa kaksi viikkoa reissussa. Olimme loman alussa muutaman päivän Bangkokissa, jonka jälkeen kävimme Kambodzassa katsomassa Angkor Wattia. Vietimme vain pari päivää Siem Reapissa, jonka jälkeen siirryimme takaisin Thaimaan puolelle Koh Changille. Loma oli ihan paikallaan. Muutin mieltäni Thaimaan suhteen. Pidin. Yritin asennoitua ottamaan vastaan mitä tulee, olla stressaamatta. Nautinkin auringosta ja kiireettömyydestä, mutta kahden viikon erittäin huonojen unien jälkeen meni kaksi viikkoa palautua reissusta. Olin lopen uupunut ja nukuin kymmenen tunnin unia. Oma sänky tuntui maailman parhaimmalta paikalta.

Oletan tulevan vuoden jatkuvan haasteisena. Kunpa osaisin ottaa riittävästi omaa aikaa palautuakseni.

Kädet täynnä

Syksy on ollut minulle aina uuden aloittamisen aikaa. Yhtäkkiä tänäkin syksynä huomasin, että minulla on kädet täynnä töitä ja uusia projekteja. Ilmoittauduin kurssille, harjoittelen, kirjoitan, teen normitöitä, lisätöitä, käsitöitä... Kalenteri täyttyy kokouksista, treeneistä ja muista muistettavista asioista ja yöunet on jälleen lyhentyneet, alkoholin käyttö lisääntynyt, ruokavalio pyllyllään.

Siitäkin huolimatta, että käytän edelleen (töissä) paperista viikkokalenteria ja kännykän kalenteria muistutuksella, unohtelen asioita. En muista tarkistaa oliko jo jotain etukäteen sovittua ja kirjaan sovittuja menoja liian myöhään. En ole oppinut olemaan kiireinen ja tärkeä. Rauhallinen elämäntapa ilman mitään sovittua sopisi minulle paremmin. Silloin olisin vapaa tekemään mitä milloin huvittaa. Ehkä jonain päivänä?

Kaikesta tästä tämänhetkisestä kiireestä huolimatta koen olevani menossa oikeaan suuntaan. Teen juurikin töitä tehdäkseni elämästäni helpompaa. Sitten joskus.

Itsetunto

Ja edellisen kirjoituksen jälkeen sain kokea paluun maan pinnalle. Tyttäreni teki kaiken kirjoituksiin lukemisen keskellä itsetuntotestin (liittyi oletettavasti terveystietoon), jonka vastauksessa kehotettiin ottamaan yhteyttä psykoterapeuttiin itsetunnon kohottamiseksi. Koin hirvittävää syyllisyyttä ja pyysin tyttäreltäni anteeksi, etten ole pystynyt tukemaan ja kehumaan riittävästi. Mielestäni tyttäreni on täydellinen. Tytär hämmästyi ja sanoi etten olisi pystynyt tekemään enempää. Keskustelimme ja lopulta päädyimme tulokseen, ettei tyttäreni itsetunnossa sinänsä ole vikaa. Hän kyllä tiedostaa omat taitonsa ja suhtautumisensa erilaisiin asioihin. Itsensä arvostamisessa sen sijaan olisi parannettavaa. Mutta kukapa aikuisuuden kynnyksellä ei vertaisi itseään muihin varsinkin kun media esittelee jatkuvasti "täydellisyyttä".

Yhtenä osana testissä oli ollut manipuloitavuus. Helposti manipuloitavaa ihmistä pidetään luonteeltaan heikkona. Toisaalta manipuloivat ihmiset ovat yleensä persoonallisuushäiriöisiä, joten kumpi vaihtoehto sitten onkaan parempi? Ihmismieli on siltikin uskomattoman mielenkiintoinen.