perjantai 28. helmikuuta 2014

Ukemilla asfalttiin

Syntymäpäivääni on 23 yötä. En täytä vielä pyöreitä, mutta juuri nyt olo ja elo tuntuu varsin vanhalta ja raihnaiselta. Nopeasti ne fiilikset muuttuu, sillä vain muutamaa päivää aikaisemmin soitin moottoripyörääni talvisäilövään yritykseen kyselläkseni milloin voisin noutaa kaksipyöräiseni ajoon. Uskoin selkäkipujen kaikkoavan kunhan vaan pääsisin taas ajelemaan. Ja sitten menin ottamaan kontaktia asfaltin kanssa. Jalkaisin.

Kaikki kävi kovin nopeasti. Huomasin vasta siinä vaiheessa jalkakäytävässä olleen korkeuseron kun olin potkaissut jalkani siihen ja menettänyt tasapainon. Vimmatusti yritin pitää itseäni pystyssä ja huidoin käsilläni samalla kun hain jaloillani tukea. Vaan kuinkas kävikään. Sinne sukelsin asfalttiin. Jos olisin ollut nuorempi, olisin kai osannut pehmentää iskua ukemilla, mutta nyt täräytin itseni maahan kämmenet ja polvet edellä ja iskin vielä toisen olkapäänikin samalla. Fyysisiä vammojani toki pahensi vielä henkinen vamma, joka aiheutui vastaan tulleen lapsen äänekkäästä naurusta. Epäilemättä olin hauska näky.

Kämmeneen tuli ruhje. Oikeaan polveen nousi komea mustelma, vasemmasta lähti nahkaa ja polvi on nyt turvoksissa, kuumottava ja kipeä. Ei taivu polvi koukkuun ei. Portaiden kiipeäminen on hankalaa ja vessanpöntöllekin pitää kyykistyä toisen jalan varassa ja jättää kipeämpi koipi suoraksi. Puujalaksi olen tuota pökkelöä nyt kutsunut.

Niinhän se menee, että vanhuus ei tule yksin. Selvisin sentään ilman murtumia ja toivon todellakin, että polvi paranisi pian eikä jäisi oireilemaan. Niin kammottavia tarinoita olen kuullut polvilumpion halkeamisesta ja kierukan repeämisestä etten toivoisi sellaista edes pahimmalle vihamiehelleni. Vaikka onneksi sellaisia ei ole.


torstai 27. helmikuuta 2014

Mieli muuttuu

Muistan, kun näin ensimmäiset kuvat aikuisten potkupuvusta. Siis siitä neuloskankaisesta oleskelupuvusta, kokohaalarista, jonka edessä on pitkä vetoketju ja jossa on taskut ja huppu. Naureskelin näylle ihmetyksestä, että kuka tuollaisiakin oikein on keksinyt suunnitella.

Muistan myös sen päivän kun olimme tyttären kanssa sopineet treffit kauppakeskukseen ja tytär saapui paikalle juuri tuollaisessa potkupuvussa. Sain melkein sydänkohtauksen järkytyksestä ja häpeillen suoritin kiireesti kaikki tarvittavat ostokset. Tunsin, kuinka muut kauppakeskuksen asiakkaat katselivat meitä. Varmasti pitivät minua huonona äitinä kun annoin jälkikasvuni kuljeksia tuollaisissa vaatteissa julkisilla paikoilla. Tuosta hetkestä on nyt kulunut nelisen vuotta. Tytär on pitänyt potkupukuaan epäsäännöllisesti lähinnä kotona.

Hiljattain suorittamamme vaatekaappien tyhjennyksen yhteydessä tytär oli päättänyt luopua tästä oloasustaan. Vaan mitäpä teki äiti?! Kaiveli tuon hirvityksen jätesäkistä, veti sen päälleen, asteli peilin eteen ja sen jälkeen sulloi oloasun omaan kaappiinsa. Tyytyväisenä olen käyttänyt haalaria saunan jälkeen ja viikonloppuaamuna vetänyt sen yöppärin päälle lisälämmikkeeksi kun olen lähtenyt viemään koiria pihalle. Ihan mahtava vaate!

Mitä seuraavaksi? Alanko tykkäämään myös swantseista?

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

tiistai 25. helmikuuta 2014

Herätys

Olenpa varsinainen myöhäisherännäinen. Ihmettelen miksi on huono olla, vaikka syön suhteellisen terveellisesti ja yritän pitää itseäni kunnossa vaikken mikään himoliikkuja olekaan. Sitten saan käsiini Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino -kirjan ja kuin salamaniskusta ymmärrän, että omilla toimillani myrkytän kehoani. Suurempaa huolta kannan tyttärestäni, joka minua enemmän käyttää kosmetiikkaa, syö mitä sattuu ja vielä e-pillereitäkin. Oi voi. Kuinka tuon kaiken tiedon voi jakaa teini-ikäisen kanssa ilman suuria konflikteja?

Monta rautaa tulessa


Haluaisin yksinkertaista ja helppoa elämää. Kaipaan stressittömyyttä ja luontoa ympärilleni. Samaan aikaan kuitenkin tohotan uusia suunnitelmia vaikken entisiäkään ole aloittanut. On aivan normaalia, että teen montaa asiaa samanaikaisesti. Ja ainakin yhtä normaalia etten saa mitään päätökseen. Asun lähiössä 60-luvun kerrostalossa pääkaupunkiseudulla, mutta haaveilen pienestä vaatimattomasta talosta ja omasta kasvimaasta. Pyrin mielessäni ekologiseen elämäntapaan, mutta haaveilen Euroopan kiertämisestä. Ja koska selvävaiva ei taida enää mahdollistaa moottoripyöräilyä, ajattelin hankkiutua prätkästä eroon ja ostaa pakettiauton, jossa voisi hätätapauksessa nukkua. No on kai se ekologisempi vaihtoehto kuin lentäminen?

maanantai 24. helmikuuta 2014

Elämä on mittaamista

Samanaikaisesti kun hyvinvointi laskee, mittaaminen lisääntyy.

Ensin punnitsin kaikki syömäni ruoka-aineet ja merkitsin kalorilaskuriin. Joka aamu aloin nousta vaakaan ja kirjasin lukeman ylös. Sitten latasin kännykkääni Sleep Cycle appin, mikä mittasi unen pituuden ja syvyyden. Sports Tracker kirjasi ylös kaiken suorittamani liikunnan kun vaan muistin laittaa ohjelman päälle. Sitten ranteeseeni ilmestyi Fitbit-ranneke, joka laskee kaikki kävelemäni askeleet ja myös mittaa unen pituuden.

Arkiliikuntani on aivan liian vähäistä. Siksipä tuo aktiiviranneke on ollut melko hyvä motivaattori. Tavoite askelmäärä olisi 10 000 askelta päivässä eikä periaatteessa mikään mahdoton saavuttaa, mutta normaali lukema minulla on vain puolet siitä. Mittaamisen onnistuminen toki edellyttää rannekekäden heilumista, mikä ei aina esimerkiksi koiraa ulkoiluttaessa ole mahdollista. Alle 5000 askelta päivässä kertoo liikunnallisesti passiivisesta elämäntavasta. 10000 askelta tarkoittaisi käytännössä reilun 7 kilometrin kävelyä päivittäin.

Onneksi pian on kevät ja motivaatio liikkumiseen lisääntyy valon myötä. Työmatkapyöräilyäkin voisin taas harkita.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Mielensämuuttajan katkarapupasta

Suhteeni ruokaan melko yksioikoinen. Pidän hyvästä ruoasta, mutta toivoisin kaiken olevan niin pahaa ettei sitä viitsisi syödä. Tunnistan kyllä milloin vatsani on täysi, mutta suu huutaa lisää jos ruoka on erityisen maittavaa. En ole erityisen hyvä kokki, mutta sitäkin kovempi soveltamaan ja oikomaan resepteissä, jos ylipäätään jaksan lukea niitä loppuun asti. Katselen televisiosta ruokaohjelmia jos tv sattuu päälle sellaiseen aikaan. Erityinen lempparini on Australian Master Chef, jonka kotimaisesta versioista olen nähnyt vain mainoksia ja sepä riitti.

Kokeilen muotireseptejä vähän jälkijunassa - vasta sitten kun kaikki muut ovat jo hehkuttaneen kuinka hyvää tuli. Näin kävi suuren suosion saaneen avokadopastan kanssa, jonka tein ihme kyllä täysin ohjeen mukaan ja lopulta totesin, ettei ollut kummoinen. Minusta siitä puuttui jotain, joten sovelsin oman versioni, josta tulikin tyttäreni lempiruoka.

Eli katkarapupasta mielensämuuttajan tapaan:

täysjyväspagettia
tomaattia
valkosipulia
punasipulia
lime tai sitruuna
avokado
etikkaa
katkarapuja
suolaa
mustapippuria
chiliä
öljyä
basilikaa
persiljaa

Lorauta kulhon pohjalle öljyä, lisää suolaa, pippuria, loraus etikkaa ja sitruunan tai limen mehua. Pilko chili tai jätä kokonaan pois. Hienonna ainakin kolme valkosipulin kynttä ja heitä kulhoon. Hienonna sipuli ja heitä kulhoon. Punasilpuli tai makea sipuli toimii tässä parhaiten, keltasipulista riittää puolikas. Kuutioi avokado tai kaksi tai jätä kokonaan pois. Pilko ainakin pari tomaattia pienen pieniksi kuutioiksi ja heitä kulhoon. Sekoita. Leikkaa veitsellä tai saksilla nippu basilikaa ja persiljaa hienoksi silpuksi ja heitä kulhoon. Ei haittaa vaikka jompaa kumpaa ei olisi tai vaihtoehtoisesti toisen voi korvata vaikkapa rucolalla, oreganolla, timjamilla tai mitä nyt sattuu olemaan. Sekoita. Lisää jäiset katkaravut. Keitä spagetti ja kaada se kulhoon. Sekoita. Katkaravut sulaa kuuman pastan alla. Tarjoile heti ennen kuin ehtii jäähtyä.

Eli turhat kikkailut ja hankalat ainesosat pois. Ei tarvitse raastaa juustoa eikä kaivaa yleiskonetta kaapista. Terävällä veitsellä pärjää hyvin eikä tiskattavaakaan tulee kuin tarjouluastian ja kattilan verran. Ja jos ei halua tehdä pastaa, voi tomaatin ja muiden ainesosien sekaan lisätä vähän majoneesia tai kermaviiliä ja käyttää vaikkapa lisukkeena uuniperunoille.

Tänään kokeilen nyhtöpossua. Yllätyin kuinka monta reseptiä siihenkin löytyi ja koska mihinkään reseptiin ei ollut kaikkia aineksia, sovelsin taas. Ainakin marinadi oli hyvänmakuista kun possun laitoin uuniin.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Ken leikkiin ryhtyy

Kävimme tyttäreni kanssa kahdestaan kaupassa. Hetken mielijohteesta päädyimme Prisman leluosastolle tutkimaan barbeja. Paljon olivat Barbiet muuttuneet siitä kun tyttäreni on viimeksi niillä leikkinyt ja varsinkin siitä kun itse olen barbeilla leikkinyt. Ja Barbien lisäksi on myös Ken käynyt plastiikkakirurgilla. Näin heti yhtäläisyyksiä tämän kruunupäisen prinssin ja Game of Thronesin Joffreyn välillä.


Siivouspäivä

Heräsin taas ensimmäisenä. Hoidin omat aamutoimet ja punnitsin itseni, kuten jokaisena aamuna ja kirjasin lukeman eteisen lipaston päällä olevaan kalenteriin. Kalenteriin olen merkinnyt tälle päivälle siivouksen. Kalenterilla ja sen merkinnöillä on tarkoitus antaa koko perheelle informaatiota mitä perheessämme tapahtuu. Miehen tulisi kirjata siihen omat menonsa, samoin tyttären. Toisinaan kalenteri toimii, toisinaan ei. Itsekin olin unohtanut poistaa kalenterista siirtyneen talvilomani. Alunperin lomani piti olla tällä viikolla kun tyttärenikin on lomalla. Osan lomasta pidin kuitenkin jo joulun välipäivinä ja osan pari viikkoa sitten kun kävimme Prahassa. Yksi talvilomapäivä on vielä käyttämättä. Sitä odotellessa.

Olin pyytänyt tytärtäni tyhjentämään vaatekaapistaan vaatteet, joita ei enää pitäisi. Tein saman omalle vaatekaapilleni ja eilen kannoimme kolme jätesäkillistä vaatteita UFFin keräyslaatikkoon ja yhden jätesäkin taloyhtiön roskakatokseen. Luopuminen tuntui hyvältä. Keräykseen meni paljon hyväkuntoisia vaatteita, mitä ei vaan tullut pidettyä. Väri oli väärä tai vaatteet olivan käyneet pieniksi. Totesin itselleni, että en tule tästä pienenemään. Ja vaikka kutistuisinkin, tuskin haluaisin enää käyttää vaatteitani, joista aika on ajanut ohi. Miehen mielestä vaatteet olisi pitänyt myydä kirpputorilla. On kuulemma hirvittävää rahan poisheittämistä kun ei edes yritä. Olemme joskus ottaneetkin kirppispöydän, mutta se työ minkä ylläpitäminen vaatii ei ole mielestäni sen arvoista suhteessa käteen jäävään rahaan kun kirppispöydän vuokran on maksanut. Kirppikselle piti ajaa lähes joka päivä järjestelemään pöytää. Tavaraa katosi paljon vaikka hinnoittelu oli maltillista, ehkä jopa liian alhaista kun jälkeenpäin vertailin hintoja muissa pöydissä. Ei kiitos minulle enää sitä. Saan paremman mielen lahjoittamalla tavarat eteenpäin.

Vein koirat ulos ja samalla raahasin paperikassillisen keräyspaperia taloyhtiön roskakatokseen. Eilen olin käynyt läpi vanhat aikakausilehdet, joista osan nakkasin poisvietäväksi. Irtisanoin Kotivinkin tilauksen. Huilin järjestelin numerojärjestykseen. Niitä uskoisin selailevani vielä myöhemminkin, vaikka jokaikinen lehti on luettu kannesta kanteen jo saapuessaan.

Tätä kirjoittaessani olen ruokkinut koirat, syönyt aamupalan, keittänyt kananmunia, kirjoittanut kalenteriin lisämerkintöjä koskien siivoupäivää: "peilien pyyhintä", "lakanoiden vaihto". Itsestäänselvyyksiä, mutta minusta kalenteri näyttää kivalta kun siinä on tarpeeksi merkintöjä. Joutunen odottelemaan vielä pari tuntia ennen kuin muu perhe herää. Siivouspäivä -merkintä kalenterissa houkuttaa nukkumaan pitkään.


perjantai 21. helmikuuta 2014

Kerro kerro kuvastin...


..ken on maassa kaunehin. Tyttären naimaonni on mennyt ties kuinka monennen rikkoutuneen peilin myötä. Koiraa ei napostele juuri alkanut housukausi.

Lähtötilanne

Olen tapellut terveyteni kanssa ainakin viimeiset kymmenen vuotta. Periaatteessa olen ihan terve, mutta kun tarkastellaan pintaa syvemmälle, löytyy vikaa vähän joka lähtöön. Pahimpana terveysongelmana pidän itse jatkuvaa päänsärkyä. Perjantaipäänsärky on muodostunut jo lähes käsitteeksi.

Pääsäryn lisäksi minulla on ollut ongelmia vatsan kanssa. Turvottaa, pierettää, ummettaa tai sitten tulee molemmista päistä yli. (Niin, mitäpä tässä kiertelemään, puhutaan asioiden oikeilla nimillä.) Hormonitoiminta on sekaisin; menkat tulee joko puolen vuoden välein tai jatkuvalla syötöllä niin, että väliin mahtuu pari kuivaa päivää. Minulta on poistettu endometrioosia ja raskautta ei ole saatu aluille yrityksistä huolimatta. Tosin nykyään olen enemmänkin aseksuaali kuin mitään muuta. Ei vaan kiinnosta.

Jaksaminen on ollut kortilla. Työskentelen toimistopirkkona asiakaspalvelutehtävissä puhelimen ja sähköpostin äärellä. Kammottavimmat tilanteet syntyvät kun en saa sanaa suusta. Tuntuu kuin en osaisi puhua, kieli on kuin peruna, päässä sumenee, sanoja ei löydy. Joskus jo oman nimen sanominen on vaikeaa. Keskittymiskyky on kateissa. Hermostun ja tuskastun helposti. Myös fyysisesti olen rapakunnossa. Jalkojani särkee jatkuvasti (magnesiumista olen onneksi löytänyt avun). Liikuntaa en juuri harrasta. Ulkoilen toki koirien kanssa, mutta siihenpä se sitten jääkin.

Olen juossut lääkärin vastaanotolla milloin minkäkin vaivan vuoksi. Minulta on mitattu verenpaineen ja prolaktiiniarvojen lisäksi useaan kertaan kilpirauhasarvoja, jotka ovat pysytelleet suunnilleen viitearvoissa. Lääkärin mukaan ne ovat minulle tyypillisellä tasolla. Maksa-arvot eivät yltäneet edes viitarvoihin, mutta sehän ei lääkärin mukaan ole lainkaan huolestuttavaa. Olen terve kuin pukki, turhaan valitan, innostuisin vaan jostain niin elämä maistuisi taas. Olen syönyt mielialalääkkeitä, nukahtamislääkkeitä, särkylääkkeitä, keltarauhashormonia, ja oma-aloitteisesti vitamiinilisiä.

Ehkä pelottavinta oli kun asuin muutamia vuosia sitten hissittömän talon neljännessä kerroksessa ja työpäivän jälkeen en meinannut jaksaa nousta portaita kotiin. Rintaa puristi, itketti, olin aivan uupunut. Kävin sydänfilmissä, missä ei tietenkään ollut mitään outoa. Lääkäri käski minun liikkua enemmän. Liikkuisin jos jaksaisin. Kävin samankaltaisen tilanteen jälkeen toistamiseen sydänfilmissä. Ei mitään. Päänsäryn vuoksi olen käynyt kallon magneettikuvauksissa. Ei mitään.

Sittemmin olen käynyt työterveyslääkärillä ainoastaan todellisen sairauden vuoksi. Tosin viime syksyllä kipeytynyttä selkää kävin valittamassa. En ollut varma sopiiko siitä edes sanoa. Työpöydän ääressä istuminen kävi kuitenkin hankalaksi ja kipu haittasi työntekoa. Hieman säikähdin, kun lääkäri totesi lievän skolioosin, mutta mitään vikaa ei löytynyt. Skolioosi?! Minulla? Ei sitä ainakaan vuotta aiemmin ollut kun kävin osteopaatilla! Lääkäri naputteli selkärankaani vasarallaan, käski kumartua, paineli lihaksia ja sanoi selkäni olevan ihan kunnossa. Sain lähetteen röntgeniin ja röntgenkuvista näin kieron selkärankani. Lääräri määräsi lepoa ja käskin välttää nostamista. Todellisuudessa vain hitaasti kävellessä selkääni ei sattunut. Omatoimisesti hoidatin selkäni kuntoon osteopaatin ja fysioterapeutin luona. Lääkärin määräämistä kipulääkkeistä oli enemmän haittaa päänsekoittajina kuin hyötyä kivunpoistossa tai paranemisessa. Arvostukseni ja luottamukseni lääkäreitä kohtaan on olematon.

Tällä hetkellä en syö mitään lääkkeitä. Pituuteni on 172 cm ja painoni 65 kg. Olen laiha läski. Lihasmassaa ei juuri ole, läskiä sitäkin enemmän. Eniten minua harmittaa vyötärölle ja selkään kerääntynyt rasva.

torstai 20. helmikuuta 2014

Yksinkertaisesti yksinkertaistamaan

Down shiftaus on kirosana talouden vaikeina aikoina, mutta kuinka pitkälle ihmisen on itsensä väsytettävä kunnes on tehnyt tarpeeksi?

Tämä blogi on päiväkirja itselleni tästä päivästä siihen hetkeen kun olen tyytyväinen omaan olooni, elämääni ja ympäristööni.